Vaarin näköiset hautajaiset

Vaari oli vaatimaton ja säästäväinen mies. Vaikka hän oli ennen kaikkea vaari, oli hän ollut isä, aviomies, rakas veli sisaruksilleen, merimies, laivatimpuri ja viimeiset vuotensa kesämökillään kissansa kanssa aikansa viettänyt vapaaherra, joka oli vapaudestaan ylpeä ja onnellinen. Vaari ei koskaan viihtynyt suurissa ihmisjoukoissa, vaikka perhe ja sukulaiset olivat hänelle tärkeitä. Hän taisikin olla oman elämänsä intiaanipäällikkö, ei mikään erakko, kuten joskus itse tuli ajateltua. Hän eli melko pitkän ikänsä tavalla,
jonka oli itse valinnut, mutta aina toiset huomioon ottaen ja muita kunnioittaen.

Vaari kuoli 83-vuotiaana lyhyen sairauden uuvuttamana vain kuukauden päästä kuultuaan sairastavansa parantumatonta syöpää. Hän kertoi meille saattohoidon aikana, ettei pelkää kuolemaa vaan on tehnyt välinsä selväksi Jumalansa kanssa.

Hän ei kuitenkaan halunnut puhua paljonkaan hautajaisista ennakkoon, koska oli päättänyt elää 116-vuotiaaksi. Olimme kuitenkin asian edessä, miten järjestää vaarin hautajaiset.

Vaari oli noudettava Juuasta Vihtiin, sitä varten oli valittava arkku, jota tarvitaan myös siunaustilaisuudessa edustamaan häntä. Tuhkahautauksen ollessa kyseessä, tarvitaan arkkua myös tuhkauksessa. Valitsimme vaarille Ristomatti Ratian suunnitteleman Venho-arkun, joka mielestämme sopi innokkaalle kalamiehelle ja merimiehelle. Arkun rouhea sisustus ”merimiessäkki”tyynyineen ja pellavapeittoineen sopivat mielestämme vaarin vaatimattomaan ja askeettiseen elämäntyyliin. Siunaustilaisuuteen arkulle suunniteltiin tehtäväksi ankkurin muotoinen kukkalaite, kuten merimiehelle mielestämme sopii.

Puimme hänet arkkuun vaatteissa, joissa hän oli viihtynyt. Tärkeä maastokuvioinen liivi pantiin päälle ja vuosia käytetty nahkainen salkku seurasi myös viimeiselle matkalle.

Matkalla käytiin kesäpaikan pihassa, jossa arkku vedettiin puoliksi ulos ruumisautosta, vietimme hiljaisen hetken rakkaan mökin pihassa, toinenkin pysähdys oli Kuhustan kylässä kotitalon kohdalla, jota vaari oli ollut itse rakentamassa.

Kuten todettu, vaari oli vaatimaton ja säästäväinen, hänen varansa riittäisivät mainiosti hautajaisiin, budjettia ei siis tarvinnut tehdä. Vaari oli myös aina vieraanvarainen ja arvosti perhejuhlia. Hän oli siis sellaiset ansainnut, joten päätimme, että hän saisi näköisensä hautajaiset.

Hautajaisiin kutsuttiin perheemme lisäksi lähimmät sukulaiset, siis elossa olevat sisarukset perheineen ja muutama muu sukulainen, yhteensä noin 30 vierasta.

Siunaustilaisuudessa normaalin kaavan lisäksi esiintyi tenori Klaus Pennanen kahdella yksinlauluesityksellä. Alku- ja loppusoitosta vastasi kanttori Ulla Eho-Saario, joka hankki varta vasten urkusovituksen loppusoittoon, joka oli Camille Saint-Saënsin Joutsen.

Muistotilaisuuteen valmistettiin tarjottavat itse. Tyttäret valmistivat merimiespaistin ja uunilohet, lapsenlapset tekivät salaatit ja kakut. Tässäkin pohdittiin vaarin elämänuraa ja harrastuksia. Muistotilaisuuden ohjelma alkoi Kyllikki-tyttären tervetulopuheella ja valmistamallaan valokuvaesityksellä vaarin nuoruudesta, merimiesajoista, auto- ja moottoripyöräharrastuksesta, sekä tietenkin vaarina olemisesta ja oleilusta rakkaalla Lahdenpohjan mökillä, jossa yhteyden rakkaisiin sisaruksiin säilyvät tiiviinä läpi elämän.

Ruuan, lauluesityksen ja kahvin jälkeen luettiin adressit ja muut tervehdykset. Muistelimme vapaasti ja tutustuimme vaarin kätköistä löytyneisiin runoihin, josta harrastuksesta ei juuri kukaan paikalla ollut tietoinen. Hannu-veljen mukavat tarinat ja muistelot saivat saattoväen haikealle mielelle, mutta paikoin saatiin nauraakin.

Tästä kaikesta jäi hyvä ja rauhallinen tunne. Kaikki olivat hyvällä mielellä tilaisuuden päättyessä ja tuntui kuin Vaari olisi ollut vielä hetken elävänä kanssamme.

Vaarin ankkurikoristeella varustettu uurna kätkettiin Liisa-mummon hautaan viikon kuluttua pienen saattojoukon ja suntion läsnä ollessa. Pidimme pienen hartaushetken virsikirjasta löytyvän kaavan mukaan ja peittelimme vaarin uurnan Vihdin kirkon hautausmaan hiekalla.

Kuolemasta ei ole pakko lehdessä ilmoittaa, mutta päätimme kuitenkin tehdä sen, olihan vaarilla kuitenkin sukua ja naapureita, joita emme kaikkia olisi edes osanneet informoida, koska eivät ole osoiterekistereissämme, emmekä heitä kaikkia tunne.

On ollut kunnia olla järjestämässä vaarin viimeistä matkaa hänen arvoisellaan ja näköisellään tavalla.

Esko vaarin muistoa kunnioittaen

Petri Forsius
Artikkeli on ilmestynyt Tiimalasi-lehdessä nro 1/2016